lauantai 22. lokakuuta 2016

Lokakuussa 2016



Mitä kuuluu meidän agiin? Kisarintamalla on palattu pikkuvirheisiin, vitosia ja hyviä hyllyjä siis riittää. Alla oleva kisarata kertoo paljon tästä. Me tehtiin niin hyvin ja onnistuin reagoimaan luovasti useammassakin kohtaa virtuaalikoiran ja todellisen koiran eroihin, Hilpi kestää vähän viipyvät ohjauksetkin. Sitten on se sekunnin sadaosa, kun jo ajatuksissaan irtaantuu hetkestä ja sen seurauksena rima tulee alas. Ja radasta jää vain mieleen riman kolahdus ja pettymys siitä, että taas näin kävi. Ja oikeasti rata oli niin hieno taistelu! Huoh.



Pitkästä aikaa myös treenivideota, kun oltiin syyslomalla Hilpin siskon kanssa treenaamassa. Hauska oli myös päästä ohjaamaan molempia siskoksia, ovat ne kyllä hyvin samantyyppisiä otuksia. Ginin kanssa ekoista treeneistä tuli myös viimeistelytreenit ekaan yhteiseen kisastarttiin ja maalissa juhlittiin mukavasti sujunutta vitosrataa (ohjaaja on erikoistunut näihin ;)!).


Kuluneen kesän ja syksyn aikana on tullut vähän ikävä vanhoja aikoja agilityharrastuksessa. Aikaisemmin koko harrastamisen ilo on perustunut siihen perustekemiseen  - huippuhauskoihin viikkotreeneihin ihanan oman koiruuden ja mahtavien treenikaverien kanssa. Niin sitä on vaan aikoinaan viikko toisensa perään pummattu kyyti kanssaharrastajalta nukkumaanmenoajan jälkeiselle treenivuorolle hevosmaneesiin tai vanhan tanssilavan pylväiden keskelle valssailemaan ja tämä on todellakin ollut se viikon kohokohta. Tai on vietetty kesä penturyhmäläisten kanssa kentällä kotiläksyjä treenaten motivoituen ja vilpittömästi iloiten toinen toistemme edistyksestä. Tänä päivänä oma tilanne tuntuu turhankin toisenlaiselta - harrastuksen keskiöön on vaivihkaa hiipineet kisat, joista haetaan sitä huippufiilistä (ja päädytään usein ristiriitaisiin fiiliksiin) ja siinä sivussa on kiva törmätä tuttuihin. Ja sitten on toki valmennuksia, loistavia sellaisia, joissa on viisasta pyrkiä keskittymään sataprosenttisesti omaan tekemiseen, jotta saa niistä mahdollisimman paljon irti ja pääsee kokemaan onnistumisia ja pitämään yllä itseluottamusta ja unelmia arvokisoista. Ja epätoivoisesti sitä miettii, että mitähän tuolle mentaalipuolelle tekisi, jotta kisasuoritukset yltäisivät näiden treenien tasolle. Ja että milloinkohan sitä taas kykenisi treenaamaan itseään fyysisesti siihen kuntoon, että ei ainakaan siitä jää varmuus suorituksissa kiinni.

Huhhei, missä välissä tästä mukavasta yhteisöllisyyttä tarjoavasta harrastuksesta on tullut minulle niin yksilökeskeistä urheilua? Tavoitteellisempi harrastaminen on toki tuonut mukanaan aivan uusia ulottuvuuksia lajiin ja hullu olisin, jos edes ajattelisin tässä kohtaa luopua siitä. Mutta sisällä pieni laumaeläin käy kamppailua, että se ei halua ryhtyä yksin yrittäjäksi. Toivottavasti helpotusta tähän hämmennykseen tuo se, että ollaan taas tauon jälkeen säännöllisessä viikkoryhmässä ja toivottavasti meitä yhdistää ryhmään muukin kuin arvokisatavoitteet. Ja tällaiselle muutosahdistujalle on kyllä mahtavaa myös se, että saadaan jatkossakin treenata aina silloin tällöin tutun ja turvallisen ja eteenpäin vievän valmentajan kanssa. Nämä treenit ovat kuitenkin se perusta, mille koko meidän juttu rakentuu. Nyt pitäisi vaan saada oma ajatusmaailma palaamaan siihen asetukseen, missä se oikeasti viihtyy parhaiten. Totinen tulosten tavoittelu saisi vaihtua rentoon ja jaettuun tekemisen iloon. Harrastan kuitenkin agilitya siksi, että nautin kaikesta siinä. Saman intohimon jakavat ihmiset, liikkuminen, koiran kanssa tiiminä tekeminen ja onnistuminen, uuden oppiminen, toisten tsemppaus, kisajännitys, unelmointi, uudet aksakengät, valokuvat ja videot - näitä mahtavia juttujahan riittää!


Jaettu ilo paras ilo. Tytöt ensimmäistä kertaa eläessään jakavat sängyn :)


Ja sitten kuvaosuus. Muutama viikko sitten nautimme uskomattoman kauniista luonnosta Virroilla.
















Ei kommentteja:

Lähetä kommentti