keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Huumorintajua unohtamatta


Taas on yksi kisakokemus takanapäin ja postauksen otsikoin itselle muistutukseksi siitä, ettei Sellan kanssa parane naama liian totisena vääntää, se kun ei hyödytä mitään. Eteläpuistossa siis kisattiin yksi startti Anne Saviojan radalla. Kisapäivä oli rutineeiltaan aika poikkeava, sillä lähdimme reissuun jo 4 aikaan iltapäivällä ja matkustimme Tampereelle junalla. Kisapaikalle siirryimme kosken rantaa kävellen ja siellä sitten seurasimme pitkän tovin kisoja, ennen kuin isäntä pääsi paikalle ja sain Sellan vihdoin käsistäni autoon keräämään intoa. Lämmittelyesteiksi oli varattu ruhtinaalisesti kaksi hyppyestettä ja se ainut starttimme suoritettiin lähempänä kello 22:30, eli hieman epäilytti, olisiko meillä tarpeeksi kisarutiinia nämä lähtökohdat huomioiden. Rata oli kyllä helpoin näkemäni kakkosten rata tähän mennessä, mikä tosin tiesi myös sitä, että jos ei vauhtia löydy, tuskin sertikään on mahdollinen.

Lähtömme radalle oli ihan kökkö sisältäen esimerkiksi tosi hitaan putkeen viennin. Pitäisi ajoissa käskyttää ja luottaa siihen, että koira hakee itsenäisesti. Pysäytyskontakteista en edes haaveillut, sillä ei me ehditä niitä kisoissa tekemään, mikäli halutaan päästä hyvin aikoihin. Keppikulma olisi ollut Sellalle kyllä helppo, mutta olin itse siinä taas epävarma ja ohjasin tosi heikosti, jolloin pujotteluun lähtö meni epäröinniksi. Muutenkin kepit olivat taas niin nihkeät ja ennen pujottelun loppua hyllytettiinkin tavalla, mitä ei olla vielä koskaan tehty eikä kyllä enää kakkosissa pitäisikään tehdä. Sella nimittäin lähti kesken pujottelun sivussa ollutta papia moikkaamaan ja hyppäsi ratanauhan yli. Tai siis yritti hypätä, neiti nimittäin kompuroi nauhaan ja lensi naamalleen yleisöön. Kaipa se kesken hyppäämisen tajusi, ettei mun ehkä pitäisi, mutta ei osannut takaisinkaan päin enää ilmassa peruuttaa :) Leuan haava ei siis kyllä näytä saavan umpeutua rauhassa tänä kesänä. No rata vedettiin loppuun sillä asenteella, mitä enää jäljellä oli kummallakaan.

Summa summarum: koira on yhä turhan häiriöherkkä eikä ole edelleenkään syttynyt kyllä lajiin sillä tavalla, kun mitä ohjaajana toivoisin. Täytyypähän taas muistaa harkita vähän tarkemmin kisapaikkoja tuolle otukselle, tuollaisia ratoja kun ei saisi hukata hölmöilyyn. Ja kisaamisesta pitäisi tehdä vielä enemmän rutiinia, ei vaan opiskelijabudjetilla ole siihen aikaisemmin ollut edes mahdollisuuksia. Toisaalta pitää itse muistaa, ettei mulla ole käsissä todellakaan mikään työkoira, vaan tuollainen höppänä, jonka kanssa pitää olla huumorintajua ja agilityn pitäisi olla oikeasti hauskaa yhdessä tekemistä. Ja nyt treenataan taas kepit kivaksi, voi kunpa joskus voisi haaveilla ne varmaksi esteeksi! Kyllä me vielä kolmosiin noustaan, sitä en epäile :)

Juhannus päästään toivottavasti viettämään uiden ja Tilda-kaverin kanssa touhuillen, ensi viikolla sitten taas uusin mielin katselemaan tulevia kisakoitoksia :)

"Älä ota sitä vakavasti" on ollut Sellan motto aina :)



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti