sunnuntai 8. helmikuuta 2015

Älä ota sitä vakavasti

Ainakaan liian vakavasti, kun kyseessä on harrastus. Viime aikoina agilityilo on ollut vähän kiven alla ja tilalle on astunut ahdistus ja riittämättömyyden tunne. Tällä hetkellä osittain jopa harmittaa, että aloitin Hilpin kanssa kisaamisen jo viime syksynä, sillä näköjään en pysty välttymään näiltä kisaamisen mukanaan tuomilta lieveilmiöiltä kuten siltä, että hommasta tulee suorittamista ja ei enää näe metsää puilta eli kaikki hyvä hautautuu tiettyjen ongelmien alle. Tällä hetkellä myös tuntuu, että meidän kehitys junnaa vähän paikoillaan ja se, jos mikä, turhauttaa. Pitäisi taas palata perusasioiden äärelle ja unohtaa kaikki tulokselliset tavoitteet ja unelmat hetkeksi, helpommin vain sanottu kuin tehty. Tällä hetkellä tuntuu jopa hiukan ironiselta kaikkien näiden painiskelujen keskellä seuraltamme saatu kunnianosoitus kuluneelta vuodelta. Meidät oli äänestetty seuramme lupaavimmaksi koirakoksi, mistä olen kyllä enemmän kuin otettu ja tästä jos mistä pitäisi nyt vaan ottaa kaikki tsemppi irti. Onneksi on huiput treenikaverit, jotka nostavat pään pystyyn, kun se alkaa painua.



Positiivisesti ajatellen Hilpi on varmasti paras opettaja, mitä agilityssa voi itselleen saada. Sen kanssa on saanut jo välähdyksiä siitä, mitä laji on parhaimmillaan, ja toisaalta taas on tullut kyllä ratkottavaksi jos jonkinmoista agilityongelmaa lentokeinuista rimojen roiskimiseen ja renkaan alitteluun. Yhdestä kun selvitään niin uusi odottaa - tällä kertaa se on mm. keksinyt, että rimoista pääsee alikin, jos haluaa aikaa säästää. Niin se vaan menee, että vauhti tuo mukanaan kyllä kaikenmoista ei niin mukavaakin, Sellan kanssa ei noihin ongelmiin ole liiaksi päässyt tottumaan. Mutta ongelmat on tehty ratkottaviksi, periksi ei anneta, vaikka nyt taitaa kyllä olla paikallaan hetken huili näistä puuhista.

Ja jos positiivisuuslinjalla jatkettaisiin sitten, niin yritän nyt katsoa eilisiä kisastartteja siltä kannalta, mikä siellä onnistui. Jos ei sitä kunniaa tälläkään kertaa osaksemme saatu, niin maine tuntuu kasvavan kisa kisalta. Hilpi saa yleisön sympatiat puolelleen yritteliäisyydellään ja ohjaajan osaksi jää sitten harmittelut siitä, ettei taaskaan onnistuttu täysin :) Agilityn ihanuudeksi voi todella kyllä laskea sen tsemppihengen, mikä kisoissa aina vallitsee. Videoista kiitämme meidän uutta huippua kisatsempparia Ailaa.

Ensimmäinen startti menee kyllä kamalimpien kisasuoritustemme kategoriaan. Suomalaishiihtäjien tavoin voisin selitellä ohjaajan pihalla oloa sillä, että flunssaisena ei jalka oikein nouse ja ajatus kulje, mutta kukapa pakotti kisaamaan taas tuolla olotilalla :) Ja kun hosumislinjalle lähdetään, niin siitä on aika vaikea päästä näemmä eroon. Ja Hilpi päätti puolestaan esitellä uutta rimanalitustaitoaan kisa-areenallakin, voi argh.  Mutta siihen positiiviseen... Itsevarma Hilpi ja kontaktit! Hilpihän oli lähdössä jopa röyhkeä pientä bordercollieta muistuttava otus, joka maanisesti tuijottaa edessä olevaa estesuoraa, eikä peppu pysy penkissä :) Tällä kertaa todella halusin keskittyä siihen, että kontaktit otetaan jopa liioitellun huolella ja tämä myös onnistui viidessä kuudesta kontaktista. Niissä oli varmuutta ja vauhtia! En tiedä uskallanko sanoa ääneen, mutta keinu-puomi-erottelu alkaa vihdoin toimia, katsokaapa vaikka Hilpin hienoja keinuja! Mitä sitten treenataan jatkossa, on kyllä kontaktien jälkeiset erikoisesteet. Eilen sekä rengas että muuri olivat vaikeita. Ja treenilistalle menee myös kepeille kokoaminen, Hilpi ei lyhyillä esteväleillä nyt vaan malta koota itseään niille. 


Toiseen starttiin Hilpi sai kaverikseen vähän sisuuntuneemman ohjaajan, pieni turhautuminen pistää jalkaa liikkeelle yllättävän hyvin :) Kepeillä piti kyllä huokaista pitkään, että sain taas kerätyksi tsempin loppurataan, mutta onnistuinpas olemaan luovuttamatta. Vaikka 15 virhettä radalta kerättiinkin, niin rata jätti vauhdikkuudessan hyvän mielen, hyvä näin.



Ollaan ehkä molemmat pienen tuumaustauon tarpeessa, jotta saadaan taas takaisin treeneihin se ilo ja itseluottamus ja kisoihin voittaja-asenne.  Nyt olisikin hyvä pitää vaikkapa pieni fysiikkatreenijakso molemmille. Tytöt eivät tosin täysin arvosta yrityksiäni saada niitä harjoittamaan lihaskuntoaan tuolla umpihangessa :) Prinsessoja mitä prinsessoja, polut on tehty kulkemista varten.


Mä oon jumissa.

Viime aikoina blogi ja omat ajatukseni ovat kyllä keskittyneet ehkä liiaksikin pelkkään Hilpiin. Mitä Sellalle sitten kuuluu? No tosi hyvää! Sella on ollut elämäniloinen oma itsensä, joka kyllä mukavasti tasapainottaa meitä enemmän ailahtelevia talouden muita tyttöjä :) Vähän harvakseltaan ollaan nyt päästy treenailemaan agilitya, mutta se mitä ollaan treenattu, on kyllä ollut hauskaa! Sen kanssa on niin terapeuttista tehdä rataa, kun päästään tekemään oikeasti nollaratatreeniä. Sillä on kyllä motivaatio (nälkä) kasvanut iän myötä huimasti kaikenlaiseen tekemiseen ja sen kohdalla kisatavoitteista luopuminen on ollut meidän harrastamisen pelastus! Tosin tulinpa tuossa juuri selanneeksi rally-tokon kisakalenteria ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Voitaisiin ehkä käydä Sellan kanssa keväällä koittamassa, millaista se avoimen luokan rallailu olisikaan. Tosin kovin pitkälle tuossa lajissa meillä ei ole asiaa ennen kuin kun neiti hoksaa omistavansa takajalat, voisiko joku hänelle tämän asian kertoa :)


Aina äänessä :)

Sisäinen kauneus näkyy myös ulospäin.
Hilpiä on henkisesti hieman koeteltu viime aikoina, hormonit tekevät sille kummasti tepposiaan aina juoksujen jälkimainingeissa. Apua epävarmaan olotilaan on saatu muun muassa zylkene-nimisestä luontaistuotteesta ja meidän pikkutirppa tekee paluuta vähitellen reippaaksi, rennoksi ja "aavistuksen" vilkkaaksi itsekseen. Jatkossakin, jos tulee muun muassa stressaavia ja henkisesti kuormittavia kisa- ja treenijaksoja, niin tuo aine on kyllä syytä pitää mielessä, se tekee niin ihmeitä näin herkän koiran palautumiselle. Tanjalle kiitos tästä vinkistä!








Onnellinen koiruus.


2 kommenttia:

  1. Mä tiedän sun turhautumisen ja suorittamisen tunteet liiankin hyvin. Monet kerrat sain itelleni myös hokea, että agilityn pitää olla hauskaa. Tuumaustauko auttoi meillä ainakin. :) Ootte Hilpin kanssa jokatapauksessa mahtavia, eikä se katoa mihinkään! ❤

    P.s. Lova voi lähteä keväällä Sellan rallykisaseuraks! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tulokset ei totta vie aina puhu puolestaan tai kerro totuutta kaikesta, tärkeintä tosiaan se ilo ja yhdessä tekemisen riemu :) Ylöjärvellä olisi maaliskuun lopussa rallykisat, voisi koittaa vaikka sinne saada paikan? Ja ehkä treenatakin ennen sitä ;)

      Poista